Minun tarinani

Sain erikoislääkäriltä 27.2.2017 diagnoosin ja kiireellisen lähetteen TYKS: iin, jossa hänen mukaansa oli erityisosaaminen tälle harvinaiselle reumaperheeseen kuuluvalle sairaudelle.

Elämästäni

Siitä alkoi jälleen uusi vaihe elämässäni. Niitä on ollut monia. Olen ollut seikkailija ja halunnut nähdä maailmaa ja elämää monesta kulmasta, tutustua erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Ihmetellä onko Jumala oikeasti olemassa ja onko Raamattu totta. Olen halunnut tutustua myös itseeni, kuka minä olen, mistä minä pidän ja mistä en pidä. Kuulunko jonnekin vai en minnekään.

Lähtökohtani tähän maailmaan ja elämääni ovat olleet varsin rankat. Olen joutunut kokemaan ihmisten raakuuden, hylätyksi tulemisen niin fyysisesti kuin henkisestikin, useat kerrat lapsuudessani. Koulumaailmassa jouduin kokemaan vuosia syrjintää, rasismia, hyljeksintää ja myös fyysistä väkivaltaa. Tämä kaikki siksi että olin heidän mielestään väärän värinen, minulla ei ollut omia vanhempia ja nekin, jotka olivat, kehtasivat kiusaajien mielestä uskoa Jumalaan. Niin, ja minulla ei ollut merkkivaatteita. Joten omasta kokemuksesta ja monien muiden, jotka ovat kokeneet koulussa väkivaltaa, tiedän että kaikki lapset eivät ole suloisia ja mukavia.

En kuitenkaan antanut periksi, silloin en edes ymmärtänyt, että sellainen oli mahdollista. Vuosia luulin, että olen oikeasti tyhmä, etten osaa mitään.  Oli muitakin tällaisia ei-kannustavia ajatuksia. Menin sitten niillä eväillä, joita luulin omaavani, kunnes tulin teini-ikään ja sain tarpeekseni epäoikeudenmukaisuudesta. Muutin vielä reilusti alaikäisenä pois lapsuudenkodista ja -maisemista. Se on ollut yksi niistä monista päätöksistäni, joista olen voinut iloita jälkeenpäinkin. Kertaheitolla loppui monet raakuudet. Sen jälkeen aloinkin oirehtia ja toipua hitaasti. Silloin en vielä ymmärtänyt mistä kaikesta tulen toipumaan ja ylipäätään sanaa toipuminen.

Muutin omilleni 16-vuotiaana. Minulla oli jo vakituinen työpaikka ja myös siitä lähtien olen veroni maksanut tälle yhteiskunnalle. Aloin nähdä nuorena naisena itseäni uusin silmin uusien ihmisten ympäröidessä minua. Me ihmisethän peilaamme itseämme toistemme kautta. Elämästäni tuli kansainvälistä, musiikin, luovuuden ja seikkailun täyttämää elämää, josta nautin täysin. Erityisesti muistan tunteneeni itseni hyväksytyksi ja samanarvoiseksi paikallisten kanssa ollessani eri puolilla Etelä-Eurooppaa. Monissa siellä olevissa maissa minua luultiinkin paikalliseksi. Ja usein huomasin asustelevani paikallisessa perheessä, johon minut oli kutsuttu ja jossa minua kohdeltiin hyvin rakastavasti ja lämpimästi.

Elämäni oli reilusti 30-vuotiaaksi asti sellaista, etten juurikaan suunnitellut tulevaisuuttani. Erilaisia tilaisuuksia ikään kuin putkahti eteeni ja minä sitten valitsin tartunko tilaisuuteen vai en. Tein rohkeita päätöksiä ja nautin vapaudestani mennä ja tulla kuten halusin. Minulla on ollut työmoraali kohdillaan ja varmaan senkin vuoksi olin työmarkkinoilla vahvaa valuuttaa. Olen työurallani kohdannut muutamia ns. headhuntereita. Headhunteriksi kutsutaan ihmistä joka työnsä suomin valtuuksin voi tarjota työpaikkaa siltä istumalta. Vaihdoin alaa ihan mieleni mukaisesti. Ja koska Suomi oli jo silloin 80-luvulla papereiden luvattu maa niin saatoin opiskella paperin työn ohessa tai sitten kokopäiväisenä opiskelijana. Minulla on 3 eri ammattia paperilla. Pidän opiskelemisesta ja asioiden ns. mutustelusta. Opiskelu on kuulunut koko aikuiselämääni. Punaisena lankana työhistoriassani on ollut kansainvälinen asiakaspalvelutyö.

Iso ja käänteentekevä muutos elämässäni oli myös päätökseni myydä kaikki mitä omistin ja hypätä ns. täysin tuntemattomaan ja katsoa kantaako elämä. Halusin nähdä, olenko oikeasti rohkea ihminen ja mihin rahkeeni oikeasti riittävät. Se on niin helppoa olla rohkea tutuissa kuvioissa, tuttujen ihmisten ympäröimänä ja tuttujen rutiinien toistuessa. Päätin hypätä tuntemattomaan ja olen edelleen niin kiitollinen tuosta päätöksestäni toteuttaa tuo Once in a lifetime -reissu. Tarvitsin ainoastaan tilaisuuden. Loput jätin päätökseni varaan. Ovet ikään kuin avautuivat kaikelle mitä tein lähteäkseni reissuun. Olen aina uskonut ihmeisiin ja niitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen elämässäni. Tämä oli yksi niistä.

Nimittäin marraskuussa -96 eteeni tarjoutui lyhyellä varoajalla lähteä Latinalaiseen Amerikkaan, Meksikoon, Väli- ja Etelä-Amerikkaan. Täytin silloin 30 vuotta. Pian tein päätöksen myydä kaiken mitä omistin. Ostin rinkan ja lähdin silloisen poikaystäväni kanssa alkukeväästä Atlantin toiselle puolelle. Meillä ei ollut tulevasta mitään tietoa. Ainoa mitä meillä oli, oli vuoden avoin lentolippu, toisemme ja rinkkamme. Olimme päättäneet elää reissussa mahdollisimman pitkään. Se tarkoitti sitä, että asuimme mahdollisimman halvalla, liikuimme mahdollisimman halvalla ja elimme muutenkin maltillisesti. Olimme ajatelleet, että mahdollisesti olisimme reissussa 2-3-kk ja jos oikein hyvin menisi niin ehkä jopa 5kk. Melkein vuosi siellä meni. Tulimme takaisin, kun rahat loppuivat. Sinne jäi paljon turhaa minusta, arvomaailmani jäsentyi selkeämmäksi ja paranin joistakin elintaso vaivoista. Pahin kulttuurishokki oli tulla takaisin Suomeen.

Olen saanut kokea myös äitiyden ja mitä on rakastaa omaa lastaan ja iloita hänestä jo ihan pelkästään katsomalla häntä. Olen tehnyt kaikki mahdolliset virheet mitä äitinä voin tehdä ja silti olen saanut kuulla poikani suusta olevani rakastava mutsi. Olen kokenut avioeron ja siitä toipuminen vei minulta pitkän ajan, vaikka minä olin se jättävä osapuoli. Ihmettelen suuresti lööppejä, joissa ihmiset kertovat eronneensa tuosta noin vain. Monien vuosien jälkeen erosta koin olevani valmis uuteen suhteeseen. Siitä meni vielä kolmisen vuotta ja sitten tapasimme nykyisen mieheni kanssa, josta siitäkin on jo 6 vuotta. Olen syvästi kiitollinen rakastavasta perheestä ympärilläni, miehestäni ja pojastani. Saan olla rakastettuna ja minä saan rakastaa. Nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä minulle.

Olen myös kokenut loppuun palamisen, joka kaikessa kivuliaisuudessaan on ollut puhdistava. Olen katsonut sieluni peiliin, kohdannut itseni rehellisesti. Kyseen alaistanut kaiken itsessäni, naiseuteni, äitiyteni, ystävänä olemisen, raadollisuuteni, hyvät aikeeni, hengellisyyteni, Jumalan, elämän tarkoituksen. Kohdannut sen valtavan vihan sisälläni, joka johtui lapsuudenaikaisista julmuuksista ja epäoikeudenmukaisuuksista. Kohtasin kaikki tunteeni, katkeruuden, kateuden, raivon, surun, toivottomuuden, ilottomuuden. Tiedän mitä tarkoittaa, kun joku kertoo huutaneensa sielunsa syvää tuskan huutoa. Minä olen huutanut, äänettömästi. Se oli välillä niin tuskaista, että luulin, etten selviä hengissä siitä. Mutta selvisin, periksi antaminen ei käynyt mielessänikään. Ja jälleen sain jättää paljon turhaa pois harteiltani ja elämästäni. Kulta puhdistetaan kovassa tulessa, jotta siitä saadaan pois kaikki epäpuhtaudet. Mikä oivallus! Suoraan Raamatusta.

Olen kohdannut elämässäni sen verran monia erilaisia kriisejä, jotta olen ymmärtänyt niillä olevan puhdistava vaikutus. Ne ovat siis hyviä juttuja, vaikka jotkin niistä eivät juuri sillä hetkellä tunnukaan niin hyvälle. Kriisit edustavat aina muutoksia. Ne ovat itsensä peliin laittamista. Ne voivat katkeroittaa mielen, jos näkee kriisissä vain huonoa. Olen ollut sielultani niin monin eri tavoin hajalla, että tunnistan kanssaihmisen jollain kipunsa alueella. Koenkin elämäni merkityksellisyyden siinäkin, että herkkyyteni, olen erityisherkkä, ja sieluni kipujen kohtaamisien kautta kykenen ymmärtämään ihmisissä olevia kipuja ja olemaan vierellä, jos ihminen itse niin haluaa.

Diagnoosi: diffuusi (yleistynyt, laaja-alainen) systeeminen skleroosi

Halusin kertoa hieman eletystä elämästäni, jotta ymmärrätte kun kerron että sairastumiseni, niin aggressiivinen ja nopeasti etenevä systeemisen skleroosin muoto kuin se olikin, oli minulle kuitenkin vain yksi asia muiden elämäni asioiden joukossa. Toki tämä oli käänteentekevä muutos mutta niitä on ollut jo monta elämässäni. Tällaisetkin asiat kuuluvat elämään. Olen ollut valmis ottamaan vastaan hyvää elämässäni miksi en myös ottaisi vaikeuksia. Minulle on monikin kertonut, ettei usko kärsimyksen jalostavan. Ehkei, mutta kärsimys näyttää kuuluvan elämään. Minulla on ainakin kärsivällisyys hieman kasvanut kärsiessäni jostain pitempiaikaisesta asiasta niin kuin tämä sairaus. On asioita, joihin en itse kykene vaikuttamaan kuten sairastuminen, luonnonmullistus yms., mutta joka aamu kykenen valitsemaan ja päättämään asenteeni. Haluan iloita joka päivä.

Minulla on päiviä, kun teen parhaani siinä, että vain hengitän, sitten teen vain sen. Olotila on henkisesti kaamea. Silloin en kykene olemaan kenellekään hyvää seuraa eikä kukaan kykene olemaan sitä minulle. Silloin haluan olla omissa oloissani, lukea jotain, katsoa jotain ohjelmaa tai jos kykenen niin lähteä luontoon. Tehdä asioita, jotka tekevät minulle hyvää. Muistan hymyillä silloinkin koska se vaikuttaa saman tien koko olemukseeni, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Toisaalta minulla on päiviä, kun tunnen oloni tarmokkaaksi ja silloin menen sen mukaan. Näitä päiviä on ainakin tähän asti ollut enemmän. Silloin on helppo hymyillä. Naurua on elämässäni paljon ja se on ihanaa. Taitaa olla niin että naurua riittää melkein joka päivälle.

Diagnoosin saatuani tein paljon hyviä päätöksiä. Yksi niistä oli, että minulla on ilo ja luottamus pohjanani ja katse eteenpäin. Kuten kaikki päätökseni tämäkin on koeteltu, useaan otteeseen. Pohja pitää. Sairauteni on diffuusia muotoa, joka on vaikein ja harvinaisin muoto systeemisessä skleroosissa.    Loppukeväästä 2016 oireet pahenivat ja monipuolistuivat hyvin nopeasti syksyn alettua. Olin jatkuvasti sairaslomalla. Ääni petti, iho kovettui ja kiristyi, nivelet turposivat ja jäykistyivät, kivut lisääntyivät, hitaus lisääntyi, tajuton väsymys koko ajan, kognitiiviset kyvyt hidastuivat (ajatus, muisti, asiakokonaisuuksien hallinta heikkeni yms.) Loppuvuonna en kyennyt enää kävelemään kuin jonkin metrin, nekin hyvin vaikeasti. Mutta näistä huolimatta nukuin yöni hyvin. En nimittäin suostunut miettimään mikä minua vaivasi, jätin sen lääkäreille. Heistä jokainen halusikin tehdä oman diagnoosinsa silloin syksyn 2016 aikana. Silloin diagnosoitiin Raynaud ja alettiin epäilemään refluksia. Sitten kyllästyin siihen, koska konkreettista apua ei monipuolisiin oireisiin löytynyt. Tein silloin päätöksen, että teen töitä niin pitkään kuin kykenen ja kun en enää töihin kykene, niin menen uudelleen lääkäriin. Tammikuun alussa 2017 tuli sitten stoppi vastaan. En kyennyt enää kävelemään.

Minulla oli työterveydessä taas uusi lääkäri. Kerroin hänelle ystävällisesti tilanteeni ja jatkuvien lääkärien vaihtumisen. Pyysin häntä ottamaan tapaukseni kokonaan hoitoonsa. Hän kertoi ottavansa. Ja siltä istumalta hän alkoi kysellä, koetella ja katsoa tiettyjä asioita kasvoistani, nivelistäni yms. Tämän yhden ainoan kerran kysyin tilastani voisiko borrelioosi olla kyseessä koska oireeni ovat niin monimuotoiset. Lääkäri vastasi varman oloisesti, että borrelioosista ei ole kysymys ja että hän laittaa lähetteen reumapolille. Olin saanut viisaan lääkärin, joka tunnisti siltä istumalta skleroosin. Tosin hän ei voinut sitä minulle sanoa koska ei ollut erikoislääkäri. Hän kirjoitti myös pitkän sairasloman, josta olin hyvin kiitollinen. Ei tarvinnut enää taistella itseään ylös sängystä aamuvarhain.

Saatuani diagnoosin muistan olleeni siitä kiitollinen ja olin suorastaan iloinen, kun samana päivänä aloitettu kortisoni alkoi jo heti illemmalla vaikuttamaan piristävästi. Helpotti se tajuton väsymys. Lisää kiitollisuutta herätti se, että kun kerran täytyi sairastua niin ihana, että vasta nyt ollessani 50v. Olin saanut elää fyysisesti hyvinkin terveen elämän ennen skleroosia. Muistan olleeni kiitollinen siitäkin, että olin ollut kiitollinen terveydestäni jo fyysisesti terveenä ollessani, en ollut pitänyt terveyttäni itsestään selvänä asiana. Maaliskuussa 2017 oireet vain lisääntyivät ja pahenivat. Muistan, miten kuolemanpelko iski minuun. Niitä oli 3 jaksoa muutaman päivän kerrallaan noin kuukauden ajan. Joka kerta aloin sitten valmistautumaan kuolemaan ja kuitenkin samaan aikaan valtava elämänhalu virtasi joka solussani. Kolmannen kuolemanpelon kerran jälkeen keskustelin itseni kanssa ja kysyin itseltäni että: Aiotko sinä Pia alkaa kuolemaan joka kerta kun tilanteesi pahenee tässä sairaudessa ja kuitenkin sinä haluat elää iloiten? Siihen minun oli helppo vastata, että en jatka pelkäämistä enää. Varasin ajan lääkärille ja sain lähetteen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Meillä oli ihana hoitojakso sen vuoden marraskuulle asti. Sitten olimme kumpikin sitä mieltä, että ainakin tällä erää tämä oli tässä.

Sain sairauteni hoitoon paitsi kortisonia myös oksikloriinia sekä solunsalpaajiin kuuluvaa metotreksaattia (Trexan-tabletteina ja Metoject-injektioina).  Näiden lisäksi tarvitsin myös lääkkeitä mm. refluksiin ja vahvoja kipulääkkeitä vaikeisiin kipuihin.  Sairauteni saatiin myöhäissyksyllä 2017 pysähtymään ja osin sairaus oli vetäytynytkin. Kuitenkin sairaus oli vammauttanut toimintakykyäni niin paljon, että eläkepäätös tuli alle 9:n kuukautta diagnoosista. Sairastuttuani en ollut kyennyt tekemään töitä enää yhtään. Myötätuntoni on usein niiden kanssasisarieni puolella, jotka joutuvat taistelemaan sen tajuttoman väsymyksen ja työelämän välillä. Kykenevät tekemään töitä jonkin aikaa ja sitten taas lääkärille hakemaan sairaslomaa. Ja sitten kun ovat hieman toenneet niin taas töihin.

Vaativa lääkinnällinen kuntoutus ja oma kuntouttava ote ovat olleet lääkehoidon ohella tärkeitä kuntoutumisessani. Teen lihashuollon (venytykset, liikeradan avaukset ja ylläpidon) päivittäin ja lihastreenit 2-3 kertaa viikossa.  Nämä ohjelmat olen suunnitellut yhdessä minua hoitavan fysioterapeutin kanssa. Lisänä on lisäksi aerobinen liikunta viikoittain.  Monipuolinen liikunta on kuulunut elämääni nuoruudestani asti. Se on ollut hyvänä pohjana minulle sairastuttuani. Kyllä se pitää minunkin kohdallani paikkansa, että liike on lääke, fyysisesti ja henkisesti.

Paljon kipuja ja jäykkyyksiä poistui minusta sairauden vetäydyttyä, niitä kuitenkin on edelleen. Jatkuva aivosumu oli todellisuutta, joka sekin on nyt hieman hellittänyt otettaan. Tosin edelleen minun on vaikea keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa, kykenen ottamaan asian kerrallaan, joka sekin usein keskeytyy, kun unohdan mitä se olikaan. Jaksaminen on rajallista mutta se ei haittaa minua, menen sillä, mitä milloinkin on. Minulla ei ole kiire mihinkään, ei ole ollut enää loppuun palamiseni jälkeen, josta on jo yli 10 vuotta.

Eräs syvä kiitollisuuden aihe on edelleen elämässäni se, että olen reissannut maailmalla ja tehnyt asioita silloin kuin oli tilaisuus. Moni kavereistani nuorempana sanoi minulle, että kyllä hekin sitten eläkkeellä matkustavat. Muistan sanoneeni heille silloin, että minä menen nyt, sillä en tiedä näenkö edes eläkeikääni. Minulla on niin paljon aihetta kiitollisuuteen eletystä elämästäni ja edelleen nykyisestä.

Siirryin työkyvyttömyyseläkkeelle 02/2018. Olen näiden eläkevuosieni aikana elänyt haaveitani todeksi. Aloin mm. opiskelemaan espanjaa ja lähdin mukaan vapaaehtoistyöhön viemään iloa ikäihmisillemme. Minulla on edelleen tavoitteita ja haaveita. Eräs niistä on spagaatin teko. Silloin kun sairastuin, pystyin taivuttamaan polviani vain vähän koukkuun ja parin sekunnin kuluttua olivat reisilihakset aivan maitohapoilla. Nyt puuttuu muutama sentti spagaatista. Lisäksi tulevaisuuden haaveissa häämöttää pyhiinvaellusmatka Santiago de Compostelaan Espanjassa.

Ruokatorveni ja suolistoni ovat kärsineet tämän sairauden tuomista muutoksista myös. Nyt viimeisen vuoden aikana refluksi paheni niin pahaksi, että alkuvuodesta 2019 menetin parissa kuukaudessa 4 kg kun en kyennyt syömään riittävästi. Alkukeväästä tilanne alkoi hieman hellittää. Vaihdettiin lääkärin kanssa happosalpaaja entiseen happosalpaajaan ja aloin tehdä ruokavaliooni muutoksia. Ruokavalion muutos otti henkisesti koville. Se oli sellainen asenne kysymys, jossa jouduin jälleen tarkistamaan asennettani. Olen saanut syödä vapaasti mitä olen halunnut ja olin iloinen, kun sairastuttuani kykenin edelleen syömään mitä halusin. Tai no, ainakin melkein. Ruokatorvi jäykistyi sen verran että nieleminen hieman hankaloitui ja purentalihasten nopea puutuminen estää pitkään pureksintaa. Ruokavalio on edelleen hakusessa mutta tähän mennessä laktoositon ja gluteiiniton on ollut hyvä valinta. Kauraa kykenen syömään, joten aamu alkaa yleensä isolla kulhollisella kaurapuuroa. Ja löysin uuden mukavan tuttavuuden, raakasuklaan. Kyllä asiat selviävät.

Tähän lopuksi kerron vielä, että olen saanut elää sellaisen elämän, että voin kuolinvuoteellani olla tyytyväinen, kun kelaan läpi eletyn elämäni. Ja uskon tekeväni siinä kuolinvuoteellani vielä jonkin mahtavan oivalluksen. Olen tehnyt virheitä ja olen tehnyt onnistuneita päätöksiä. Minua on kohdeltu väärin mutta myös minä olen kohdellut ihmisiä väärin. Minua rakastetaan ja minä saan rakastaa. Kun on minun aikani lähteä täältä, olen valmis lähtemään hyvillä mielin. Nyt kuitenkin elän ja tahdon tehdä sen iloiten, vaikka välillä mättääkin. Ja kyllä, uskon vahvasti Jumalaan ja siihen että Raamattu on totta. Minun elämäni on ihme. Se että olen hengissä. Se, että kykenen iloitsemaan siitä mitä minulla on. En ole antanut katkeruuden voittaa vaan olen antanut kaiken anteeksi. Se on ainoa keino vapautua katkeruuden kahleista, vapautua iloitsemaan nykyhetkestä ja nähdä tulevaisuus valoisana.

Juhannuksena 2019

Pia

(Lue myös Pian kertomus ”Arkikokemuksia vakavaa systeemistä skleroosia sairastavana”)

Vasemmanpuoleinen kuva on otettu diffuusin systeemisen skleroosin akuuttivaiheessa kesäkuussa 2017 (kasvoissa tuskallista kireyttä ja turvotusta). Oikealla oleva kuva on otettu kesäkuussa 2019, jolloin sairauden pahin vaihe on ohi, sen eteneminen on pysähtynyt ja kasvojen iho on osin pehmennyt.

6 Comments on “Minun tarinani

  1. Kiitos, Pia! Teit todella suuren työn kirjoittaessasi elämästäsi ja kokemuksistasi. Uskon, että kirjoituksellasi on merkitystä kaikille, joille sairaus ja sen aiheuttamat taistelut ovat tuttuja. Eeva Kilven sanoin: ”Rohkaisu, toivo ja lohtu. Niitä elämässä tarvitsemme.” (Sininen muistikirja, WSOY 2019)

    Liked by 1 henkilö

    • Lämmin kiitos itsellesi Marjukka antoisasta ja naurun täyteisestä yhteistyöstä 💛 Vauhtia riitti meille molemmille tämän projektin äärellä 🎂

      Tykkää

  2. Pia! Tuhannet kiitokset kertomuksestasi! 💞😢 Kiitos avoimuudestasi! Elämässäsi on tapahtunut paljon! Ja ihanaa että olet onnellinen ja iloinen kaikesta huolimatta! 👍💞 Voimia ja kaikkea hyvää ystäväni!

    Liked by 1 henkilö

  3. Kiitos Pia että kerroit näin paljon elämästäsi. Olet taistelijaluonne. Kiitos myös että kerroit uskostasi. Se on asia joka minuakin kantaa, vaikka lähipiirissä on ollut yhtä ja toista vaikeaa. Kuten seurakuntani kirkkoherra isä Aleksei sanoo usein: ”Tärkeintä ei ole tulla rakastetuksi vaan rakastaa.” Minusta tuntuu että sinä olet rakastanut paljon. 💚♥️💜

    Tykkää

  4. Kiitos Eija ❤ Jään mutustelemaan viimeistä lausettasi. En ole tullut asiaa ajatelleeksi tuolta kantilta. Uskon että olet oikeassa ❤Siunauksin 🕊

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.